TUNTEET – niin ihanat, vaikka välillä niin ikävät

Mitä sinulle kertoisin, tunteista, vuodattaisinko sinulle koko viimeaikojen tunneskaalan vai säästäisinkö sinua ja kerron vaan tärkeimmät mitkä nyt nousee mieleen.

Valitsen jälkimmäisen:) Kun katson taaksepäin muutaman kuukauden ja käyn läpi mitä kaikkea viimeiseen lähes puoleen vuoteen mahtuu, voin vain todeta, että paljon on tapahtunut ja monia tunteita olen kokenut.

Jaan tämän kirjoituksen tunteiden mukaan. Viime aikojen tunteet ovat olleet EPÄVARMUUS, HAIKEUS, ILO, INNOSTUS, LUOTTAMUS, JÄNNITYS JA SYVÄ RAUHA.

 

EPÄVARMUUS

Niin kuin aina, myös tässä, asioilla on kaksi puolta! Olen tuntenut epävarmuutta tulevasta, pärjäämisestä ja omasta jaksamisesta. Talous on heittänyt häränpyllyä, tutuksi ovat tulleet Kelan tuet ja mielessä on käynyt myös yritystoiminnan lopettaminenkin. Olen tullut tietoiseksi kuinka omillaan yrittäjä loppupelissä onkaan. Epävarmuus on ollut myös jarruttaja hyvässä mielessä, on ollut pakko olla, pysähtyä ja on ollut aikaa miettiä eri vaihtoehtoja. Mieleen on noussut yllättäviä ajatuksia, kuten mihin voisin hakeutua töihin. Epävarmuus on saanut minua miettimään mitä ja kuka olen ja mitä kaikkea ja kuka voinkaan olla:) Tunnistan sisälläni olevan potentiaalin ja nyt olen ”joutunut” raivaamaan tilaa sille ja kyllähän jo vuosi sitten tunnistin, että jonkin uuden aika on ovella. Epävarmuuden tunnetta kiitän, koska se on antanut minulle aikaa nähdä myös sivuille, sen sijaan että olisin laput silmillä kulkenut suoraan uuteen.

 

HAIKEUS

Vuodenvaihteeseen kuului paljon haikeutta. Päätin vuosien parisuhteen ja Robert aloitti armeijan. Irtipäästämisiä, joihin liittyi monenlaisia tunteita. Haikeus ei ollut raastavaa, vaan lempeää haikeutta, jota pystyin syvällä ymmärryksellä tutkiskelemaan. Haikeus myös laittoi katsomaan isoa kuvaa kauempaa ja entisestään kirkasti kuka minä olen ja myös mitkä ovat minun arvoni. On luonnollista, että lapset kasvaa ja irtaantuu. Elämä Pepin kanssa kahdestaan on kotona hyvin rauhallista ja hiljaista. Kun Robert on lomilla, telkkarista pauhaa sohvaperunat ja tempparit ja mitä niitä nyt on 🙂 Minulle koti on hyvin pyhä ja olen entisestään oppinut arvostamaan kodin rauhaa ja että saan kotona olla vapaa ja sukeltaa omaan hiljaisuuden kuplaan kun haluan. Haikeuteen liittyy vahvasti armollisuus ja voikohan koskaan olla liian armollinen itseään kohtaan?

 

ILO

Tunne, jonka huomasin kadonneen noin 3 vuotta sitten. Muistan, kun makasin saunan lauteilla totisena ja havahduin, että en ole enää oma itseni. Missä on iloinen, naurava, tyrskähtelevä Taina?

Kuormittuneena olin kadottanut ilon ja elin elämää tehden ja touhuten, suorittaen arkea, josta oli tullut ilotonta puurtamista. Liikaa velvollisuuksia ja liikaa huolta ja murhetta. Liian vähän aikaa itselle, enkä silloin edes pystynyt kuulemaan mitä haluan, koska ei ollut aikaa pysähtyä ja kuunnella sisintä. Ilo on palannut hiljalleen elämääni, sitä ei voi pakottaa eikä kiirehtiä!

Viime kesänä jo hyräilin ja se on minulle yksi aito ilon merkki. Samoin myös laulaminen, tanssiminen, käsien taputtaminen, sormien napsuttelu ja huudot ja kiljahdukset. Joku vois pitää jo hulluna, mutta itse olen ihan vaan tyytyväinen 🙂 Myös silloin kun vinkkaan peilikuvalleni silmää ja sanon ” ihan hyvin sä vedät” Ja sit taas naurattaa. Ilon energia on niin kevyttä ja kirkasta, hersyvää ja kuplivaa ja hienoa, että sen saa helposti tarttumaan myös toisiin.

 

INNOSTUS

Ilon puutteen myötä katoaa myös innostus. Olen kokenut mitä on elää kun mikään ei oikein innosta. Uupuneena, menin sieltä mistä aita on matalin, koetin karsia kaiken ylimääräisen kuormituksen pois. Tekeminen on super kevyttä kun sen tekee innostuneena, silloin työ ei tunnu työltä, vaan kaikki soljuu kuin tanssi. Myöskään innostusta ei voi pakottaa, sen huomaa satavarmasti kun se tulee ja ottaa ohjat käsiinsä. Se vie eteenpäin, ilman epävarmuutta, vahvalla luottamuksella ja mukana on myös aimo annos iloa. Viime viikkoina olen innostunut uusista mahdollisista vuokra-asunnoista sekä Christina Lopes:sta. Selaan tuntitolkulla vapaita asuntoja, sisustan niitä mielessäni ja kuvittelen miltä tuntuisi asua kyseisessä asunnossa. Tuntitolkulla olen myös kuunnellut Christina Lopesin YT kanavan videoita, opetellut samalla elämää ja englantia. Kun joku resonoi, niin se vaan nappaa mukaansa ja sille löytää helposti aikaa. Minulle innostus on tekemistä intohimon ja ilon kera.

 

LUOTTAMUS

Luotanko, no tietenkin luotan ja tarkemmin kun mietin niin en pätkääkään 🙂 Viimeaikoina olen kuullut monesti kysymyksen ” onko minun vaikea luottaa”. Tunnen eläväni johdatuksessa ja sen myötä myös luotan, että asiat on juuri niinkuin niiden tuleekin olla ja kaikki järjestyy, koska aina on järjestynyt. Olen käynyt sisäistä keskustelua miksi olen nyt tilanteessa, jossa olen ja saan vastauksen ,että tämä on osa ”suurta suunnitelmaa”. Luotan kyllä, että kaikki järjestyy, mutta samaan aikaan saan itseni kiinni rakentamasta polkua ihan yksinäni. Kun Christina videolla kysyi, ” otatko vastaan polun, joka sinulle annetaan” tajusin, että en, koska rakennan koko ajan itse omaa polkua. Tiedostan, että ”vanha Taina” toimii näin koska on aina toiminut. Tehnyt ja varmistellut pärjäämistä sen sijaan, että heittäytyisi ja antautuisi suuren virran vietäväksi. Olen siis tilanteessa jossa mielestäni luotan, koska en mitään muutakaan voi, mutta samalla harjoittelen luottamaan vielä enemmän tai paremminkin päästämään irti ajatuksesta, että minun tulee itse rakentaa tarvittava tuki ja turva. Voisiko se tulla ulkoapäin ja ottaisin sen vaan vastaan sydän avoinna. Todella vaikeaa, ainakin minulle! Olen hoitanut sisäistä lastani, puhdistanut ja vahvistanut 1. chakraa. Olen käynyt läpi jälleen kerran isäni kuolemaa ja sen jälkeistä elämääni. Olen ollut vajaa 4-vuotias kun isäni kuoli ja se haava on auki aina enemmän tai vähemmän. Omien harjoitteiden myötä, olen saanut lisää ymmärrystä miksi luottaminen on minulle on vaikeaa ja miksi minulle on luontevampaa tehdä itse kuin ottaa vastaan. Kiitollinen olen kun saan harjoitella näin suurien asioiden ja tunteiden parissa.

 

JÄNNITYS

Olen reilu vuosi sitten laittanut kotini ja samalla studioni myyntiin. Vuosi on ollut hiljaista odottamista. Olen käynyt läpi tavaroita, raivannut ja järjestellyt. Tehnyt jakoa yhdessä lapsien kanssa, koska tarkoitus ei ole muuttaa kaikkia tavaroita uuteen kotiin vaan ottaa mukaan vaan ja ainoastaan tärkeimmät. Koko vuosi konmaritusta on tuonut selkeyttä myös mieleen. Tammikuussa minulla oli tunne, että pari kuukautta vaan olen ja odotan ja jos maaliskuun loppuun mennessä ei ole talon suhteen mitään uutta niin sitten mietin uusia vaihtoehtoja. Ja PAM, yksi käynti illalla ruokakaupassa, joka laittaa polun uusiksi. Ystäväni kysyy vuokraanko talon hänen tuttava perheelle. Vuokraaminen ei ole ollut minulle vaihtoehto, mutta parin puhelun jälkeen olen sen jo lähes vuokrannut. Viikko sitten kävin katsomassa Lappeenrannassa vuokra-asuntoa, joka sekotti sekä miun ja Pepin pään. Nyt asunto on meille alustavasti varattu ja parin viikon sisällä asiat kirkastunee entisestään. Huomenna menen kirjoittamaan työsopimuksen ja uusi kesätyö alkaa jo kuukauden päästä. JÄNNITYS, tunne, joka sekoittaa kehon, viikko oli ylikierrosolo, vatsa vähän sekaisin, ruoka ei maistu normaalisti ja mistään ei saa oikein kiinni. Nytkö se tapahtuu, uusi elämä, jota olen haaveillut ja unelmoinut turvassa, omassa omassa kotona. Kun pyörä alkaa pyörimään, tuli jännitys, ei kuitenkaan paniikkia. Tunne, jota ei voi piilottaa ja torua. Tunnustelin armollisena, kuuntelin kehoani ja jopa nautin tunteesta. Uuden syntymä vaatii ponnisteluja ja jännitys on yksi tunne, joka on vahvana kasvualueella.

 

SYVÄ RAUHA

Pääsiäisenä, mahdolliset tulevat vuokralaiset olivat koeasumassa taloani. Me olimme Pepin kanssa evakossa Lappeenrannassa, kotoisassa ja viihtyisässä AirBnb- asunnossa. Lenkkeilimme paljon ja tutustuimme uusiin kävely- ja juoksureitteihin. Huomasin, että teki myös mielelle hyvää katsella uusia maisemia lenkin aikana. Perhe tykästyi taloon ja tekee nyt järjestelyitä, jotta muutto toteutuisi kesän aikana. Meitä taas odottaa uusi koti Lappeenrannassa. Asiat loksahtelevat yks toisensa jälkeen. Ei ole kiirettä, vaikka ilmassa onkin vielä kysymysmerkkejä ja itse muutto vaatii suuria fyysisiä ponnisteluja. Polku, ei ole se mitä suunnittelin, mutta otan vastaan polun, joka minulle annetaan! Sisimmässä on syvä rauha ja se tuntuu äärimmäisen hyvältä viikon jännittämisen jälkeen. Christina muistutti universumin monista lainalaisuuksista, joista yksi oli ”divine time”. Ja onhan meillä suomeksikin sanonta ” kaikella on aikansa ja paikkansa”. Vetovoiman laki on kyllä hyvinkin tuttu, mutta minun oli kuultava sanat, että kaikki tapahtuu juuri silloin kun niin on tarkoitettu, ei minuuttiakaan aiemmin. Niin ei siis minuuttiakaan aiemmin. Tällaiselle minunlaiselle, malttamattomalle arvatenkin tämä aika laki tuottaa haasteita 🙂

Syvää rauhaa ovat tuoneet meditaatiot ja omat hiljaiset hetket, joita olen vaalinut. Rauha on löytynyt luonnosta ja omasta ajasta. Liikun ja lepään, edelleen hoidan myös levolla itseäni, jotta jaksan taas uudet työkuviot ja haasteet. Meditoin ohjatusti, mutta päivittäin myös istun, suljen silmät, hengitän ja olen.

Toivon, että löysit kirjoituksestani, jotain mikä resonoi sinua. Mitä jos ottaisit aikaa itsellesi ja kirjoittaisit omista tunteistasi. Istu hyvässä asennossa, laita kädet sydämelle, sulje silmät ja hengitä rauhallisesti. Anna tunteiden nousta, käy hiljaista keskustelua tunteen kanssa, kiitä ja päästä irti.

Tunteikasta kevättä juuri sinulle!

Taina

Ps. Ilosta kirjoittaessani, sain puhelun hoitokodista, jossa isäpuoleni, lasteni ukki on. Vointi on heikentynyt ja häntä lähdettiin viemään sairaalaan tutkimuksiin. Puhelu sai kyyneleet virtaamaan. Taas muistutus, mitä en ikinä muista, vaikka mukamas muistan. Elämä on tässä ja nyt. Minä odottelin lämpimämpiä säitä, jotta voisin hakea ukin pyörätuolikävelylle. Odotamme porukalla, että vierailut olisi taas sallittu ja voisimme mennä häntä lähes naapuriin tapaamaan kasvotusten. Syvä rauha rinnassani luotan, että kaikki on kuitenkin juuri niin kuin pitääkin ja otan vastaan kaikki tunteet suurella ymmärryksellä.